WSOY:n kirjallisuussäätiö onnittelee vielä kerran tunnustuspalkinnon saaneita kirjailijoita: Juha Kulmalaa, Emma Puikkosta, Salla Savolaista, Oula Silvennoista, Tuutikki Tolosta ja Arttu Tuomista (ei kuvassa)!
Tunnustuspalkinnot jaettiin 6.10. säätiön vuosittaisilla kirjailijaillallisilla, jotka voitiin vihdoin järjestää parin vuoden pandemiatauon jälkeen. Palkintojen jakamisen yhteydessä saatiin myös kuulla kauniit, koskettavat ja oivaltavat puheet säätiön hallituksen jäseneltä, kustantaja Anna-Riikka Carlsonilta ja tunnustuspalkinnon saaneelta kirjailija Emma Puikkoselta. Puheet voi lukea alta.
Anna-Riikka Carlsonin puhe:
”Rakkaat kirjallisuuden tekijät ja tukijat
Tuntui hyvältä nähdä Turun kirjamessuilla iso joukko ihmisiä, jotka halusivat löytää hyvää luettavaa ja kuunnella kirjailijoita. Ylipäätään tuntuu hyvältä kokoontua jälleen isommalla joukolla työn ääreen ja juhlaan.
Maailma, joka koronarajoitusten jälkeen avautui, on osoittautunut kuitenkin ihan toisenlaiseksi kuin odotimme. Ilmastokatastrofin vaikutukset lähialueilla ja Venäjän hyökkäyssota vaikuttavat miljooniin ihmisiin ja horjuttavat uskoa tulevaan. Tuntuu, että normaalina pitämäämme emme pääse takaisin.
Moni kirjailija pohti keväällä, mitä mieltä on kirjoittaa keksittyjä tarinoita, kun todellisuus tuntuu kutsuvan suorempaan toimintaan ihmisten ja ympäristön hyväksi. Kustantamossakin moni pohti samoja kysymyksiä.
Aika nopeasti vahvistui kuitenkin ajatus siitä, että olemme vaalimassa kaikkea sitä, mikä on puolustamisen arvoista: sananvapautta, huolella muotoiltuja ajatuksia, näkökulmia ja teoksia, jotka lisäävät ihmisten välisiä yhteyksiä ja ymmärrystä toisiamme kohtaan.
Kiitos jälleen jokaisesta uudesta teoksesta, joka on antanut ajateltavaa, lohtua, kysymyksiä ja mahdollisia vastauksia. Kiitos kirjoista, jotka näyttävät, mikä meitä oikeasti yhdistää ja mikä todella uhkaa. Ettemme taistelisi kuvitteellisia vihollisia vastaan vaan käyttäisimme aikamme oikein. Kiitos kirjoista, jotka pohtivat, mitä ajan käyttäminen oikein voisi tarkoittaa. Kiitos kirjoista, jotka tuntuvat turvapaikoilta.
Vaikeina aikoina ihmisillä on tapana käpertyä ja keskittyä asioihin, joita voi hallita. Kirjan kirjoittaminen on aina kurkottamista kohti lukijaa. Kiitos, että käytätte aikaanne yhteyden saamiseen toisiin ihmisiin.
Toivon, että kustantamo voisi kaikkina aikoina olla paikka, jossa on mahdollista tulla nähdyksi ja kuulluksi ja joka seuraisi valppaana, mitä ympärillä tapahtuu, ja pysähtyisi sen äärelle, mikä uutisvirrassa ja keskustelupalstoilla vyöryy päälle. Että kustantamo olisi turvallinen tila ja moniääninen – ja näyttäisi päivittäisillä teoillaan, mitä tämä konkreettisesti tarkoittaa. Ja että kustantamo seisoisi tekojensa takana, niin kuin kirjailijat sanojensa takana. Tämä rohkeus ylläpitää toivoa, ja sitä meiltä ei vie mikään.
Pidin ensimmäisen kerran puheen tässä salissa 2016. Viittasin silloin Eeva Kilven viisaisiin sanoihin. Viittaan jälleen. 94-vuotiaan kirjailijan elämässä on paljon asioita, sanojakin, joista hän joutuu luopumaan. Lähtiessäni hänen luotaan muutama viikko sitten hän sanoi: ”Elämä ei vie näitä hetkiä.” Elämä voi viedä vaikka mitä mutta ei mahdollisuutta olla toiselle ihmiselle läsnä. Meillä on täällä toisemme ja paljon aihetta juhlaan.
Kiitos tästä vuodesta ja mitä parhainta juhlailtaa!”
Emma Puikkosen puhe:
”Kiitos WSOY:n säätiö tunnustuksesta. Selailin verkkosivuilta aiempien vuosien palkinnonsaajia 50- 60- luvulta ja siitä eteenpäin, ja tuntuu merkittävältä kunnialta seistä tässä osana jatkumoa. Samalla haluan sanoa kiitos myös kaikille niille kumppaneille, joiden kanssa olen saanut kirjoittaa – kustannustoimittajille, äidille, kustantamon väelle, lukemilleni kirjoille ja niitä kirjoittaneille kirjailijoille.
Hyvät kollegat ja työkumppanit – kirjailijat, kääntäjät, kustantamon ja kirjallisuussäätiön väki.
Anna-Riikka hetki sitten puhui kirjallisuuden merkityksestä ja voimasta, myös tässä ajassa ja juuri tässä ajassa. Haluan jatkaa samalla teemalla.
Teille ehkä on tuttua, miten sitä, kun on teksteistä välittävä ihminen, kantaa mukanaan tiettyjä tekstinpalasia: lauseita tai hahmoja eri kirjailijoilta. Tove Janssonin Taikatalven oravaa, Sirkka Turkan rytmiä ja katsetta kuolemaan, Eeva Kilven viisautta. Äitini soitti ja sanoi miettineensä tämän puheen aihetta toissayönä, ja että jotain voisi löytyä siitä, mitä Veljeni Leijonanmielessä sanotaan juuri ennen hyppyä: että muuten ihminen ei ole ihminen vaan rikkahippunen. Lauseita, jotka ovat kiteymiä tai ydinajatuksia, lauseita jotka antavat henkilökohtaisesti ymmärrystä siitä että mikä on tärkeää tai mitä tämä elämä on tai mitä se voi olla. Siksi niitä kantaa. Ja siksi muutama sana viinasta ja ihmeestä.
Yksi minulle tärkeä kiteymä on Tony Kushnerin näytelmässä, jonka on englannista suomentanut Jukka-Pekka Pajunen. Se menee näin: humalainen Katerina Serafima Gleb pyytää rakastaan Bonfila Bezhuhovona Bonsth-Brujevitshiä lupaamaan, että voidaan olla rakastavaisia aina. Bonfila ei lupaa. Katerina pyytää, että ollaan rakastavaisia edes siihen asti että hän selviää, ja tämän Bonfila lupaa. Seuraa kohtaus jossa Katerina hyvin rehellisesti rukoilee (Leniniltä tai isä Sergeiltä tai keneltä tahansa joka voi rukouksia vastaanottaa) lisää viinaa, jotta hän voi olla ikuisesti säälittävän juovuksissa, jotta Bonfila koskaan jätä häntä, koska hän on täynnä väkivaltaa ja itsesääliä ja valheita, mutta on hänellä kunnollisiakin tunteita ja kauniita unelmia. Kuluu hetki, ja kadulta ryntää babushka, joka kertoo tarinan siitä miten rekka kaatui ja osui kaupan ikkunaan ja siitä sitten auttamaan ja se ikkuna, jonka rekka rikkoi oli viinakaupan ikkuna ja miliisi antoi kiitokseksi viinapullon babushkalle ja koska oma maksa on jo pään kokoinen, tuo babushka sen Katerinalle.
Eli Katerina saa pullon votkaa. Vähän lisää humalaa, vähän lisää rakkautta. Mutta enemmän kuin votkasta tai rakkaudesta, kohtauksessa on minulle kysymys pienestä ihmeestä. Saan siitä lohtua, katkelmassa on yhdellä tavalla kerrottu jotain ihmisyydestä, samanaikainen toivo ja epätoivo, samanaikainen elämän mahdottomuus ja mahdollisuus.
• – –
Kun olin nuorempi, ajattelin joskus, että satuin syntymään historiassa tylsään, onnelliseen kohtaan. Näkymä on muuttunut. Jo jonkin aikaa oma kirjoittaminen on lähtenyt liikkeelle siitä, että yritän hahmottaa mitä oikein ympärillä tapahtuu, en ihan hahmota ja jaan sitä hämmennystä muiden kanssa—, teen kokeiluja. Olen päässyt osaksi myllerrystä, eletään valtavaa murrosta maailmanpolitiikassa ja toisaalta ihmisen toiminnan rajojen ymmärtämisessä. On tavallaan pelottava kunnia olla elossa tässä hetkessä, tässä jatkumossa. Eikä voi tietää miten käy, voi käydä monella tavoin. Kirjoittajana minulla on tunne, että istun liikkuvassa autossa ja yrittää saada vilisevästä maisemasta selvää.
En ymmärrä oikein mitään. On paljon, mitä haluaisin ymmärtää, esimerkiksi
puita
kuolemaa
Putinia
miksi samaan aikaan tiedämme ja emme tiedä (jnejne)
Joten se, mitä parhaiten osaan tehdä on: luen. Ja kirjoitan.
Tony Kushnerin näytelmä kertoo tulevaisuudenvision romahtamisesta ja siitä, mihin uskotaan ja miten rämmitään eteenpäin kun tulevaisuus on romahtanut. Näytelmän hahmojen tapauksessa kyseessä on Neuvostoliitto, joidenkin 2020-luvulla elävien hahmojen tapauksessa joku muu ilmaan piirretty kuva. Näytelmä päättyy kohtaukseen, jossa kaksi kuollutta ukkoa ja yksi kuollut pikkutyttö miettivät, mitä ihmisen pitäisi tehdä.
Ja siinä, mitä tehdä, miten rämpiä, miten ymmärtää, kirjallisuudella on annettavaa – mutta ei niin, että yksikään teos antaisi selkeän vastauksen. Enemmän kyse on pitkästä työstä: hahmottamisesta, lohduttamisesta, keventämisestä, toisaalle viemisestä, havainnoimisesta. Yhtäaikaisuuden, mahdollisen ja mahdottoman, kuvaamisesta. Sillä kriisitilanteissa helposti katse kapenee, ehkä se johtuu itsesuojeluvaistosta, ehkä pelosta. Sitä alkaa toivoa yksinkertaisia valintoja, hyvää ja pahaa. Nyanssit ja monimutkaisuus katoavat, ja se on vaarallista. Asiat voivat olla olemassa yhtä aikaa: mahdollinen ja mahdoton, toivo ja epätoivo, naurettavuus ja pieni ihme. Rakkaus.
Vähän tähän loppuun pelkään että olenko liian mahtipontinen, tuleeko kirjallisuudelle määriteltyä turhan grandioottinen tehtävä. En tarkoita sitä, että yksi kirjailja tai teos nyt ryhtyisi hommiin. Mutta ihmiset osaavat myös uskomattoman kauniita asioita, heillä on myös kunnollisia tekoja. Kirjoittaminenkin on yhteistyötä: yhteistyötä kirjojen kanssa, kanssakirjoittajien kanssa, kustannustoimittajien ja kustantamon kanssa. En halua kirjoittaa yksin enkä kirjoita yksin. En osaa yksin mutta muut osaavat, tai kun ei kukaan yksin, ehkä yhdessä. Juhlitaan sitä, täällä, tänään.
Joten nyt, lopuksi, pieni rukous: Sanna Marin tai Pallas Athene tai nimeämätön kirjallisuuden tai juhlan jumala, anna minulle lisää viiniä, jotta voin olla tämän illan humalassa jotta voin samaan aikaan tuntea surua ja iloa, mahdollista ja mahdotonta, toivoa ja epätoivoa. Sillä minä olen täynnä väkivaltaa ja itsesääliä ja valheita, mutta on minulla kunnollisiakin tunteita ja kauniita unelmia.”