Musta peili syntyi, kun Emma Puikkonen tajusi, että öljystä voi kirjoittaa romaanin. Lopputuloksena on kuvaus kolmesta naisesta maailmassa, jota öljy pyörittää.
Ida Tarbellin lapsuus 1860-luvun Yhdysvaltojen Rousevillessa on täynnä öljyä. Aikuisena hän kirjoittaa laajan juttusarjan Standard Oil Companysta. Kun Lotte Teer on lapsi 1970-luvulla, maailma havahtuu öljykriisiin. Amsterdamissa ei ajeta autoilla sunnuntaisin, vaan moottoriteille keräännytään piknikille. Vuonna 2028 Astrid Fuglesang kiipeää öljynporauslautalle, kuvaa videoita sabotaasiteostaan ja julkaisee ne sosiaalisessa mediassa.
Musta peili (WSOY, 2021) on Emma Puikkosen uusin romaani. Puikkonen on kirjailija ja teatteritaiteen ammattilainen, jonka romaani Eurooppalaiset unet (WSOY, 2016) oli ehdolla Finlandia-palkinnon ja Tulenkantaja-palkinnon saajaksi. Musta peili sai Runeberg-palkinnon ehdokkuuden.
Kipinä romaaniin syntyi teatterista
Puikkonen kertoo, että yritti työryhmänsä kanssa laskea esityksensä Rakkaudesta – sanasto tuleville vuosikymmenille hiilijalanjälkeä. He myös yrittivät toteuttaa jonkin kohtauksen niin, että he tuottaisivat siihen tarvittavan sähkön itse.
– Nopeasti ilmeni, että se on hyvin kallista – esityksen vaatima valoenergia olisi vaatinut noin 10 000 euroa ylimääräistä. Töpselin laittaminen seinään taas on helppoa ja edullista.
Puikkonen havahtui siihen, kuinka vaikeaa on tietää, mitä seinästä tulee. Kuinka paljon sieltä tulee sähköä? Entä miten sieltä tuleva energia on tuotettu?
– Tajusin, että olemme etääntyneet energiasta.
Toinen kipinä välähti Kansallisteatterissa. Puikkonen oli katsomassa Yhdestoista hetki -nimistä esitystä, jonka yksi teksti käsitteli öljyä. Näyttelijät puhuivat kuorossa lähes pimeällä lavalla. Öljyn salaperäisyys ja hurjuus tulivat esiin.
– Esityksen jälkeen tajusin, että öljyssä on voimaa, jonka parissa voi työskennellä romaanin verran.
Puikkonen hankki käsiinsä Tere Vadénin ja Antti Salmisen yhdessä kirjoittaman teoksen Energia ja kokemus (Niin & näin, 2013). Kirjasta tuli yksi merkittävä inspiraation lähde Mustaan peiliin.
(Juttu jatkuu kuvan jälkeen.)
Miljoonien vuosien perspektiivi
Kun Puikkonen tiesi, että hän kirjoittaisi öljystä, alkoi tiedonhaku. Hän kertoo katsoneensa dokumentteja ja lukeneensa paljon.
– Halusin etsiä historiasta sellaisia hetkiä, jotka otan mukaan ja luoda näihin hetkiin hahmoja. Kiinnostuin öljykriisistä, erityisesti Amsterdamista. Sijoitin Loten lapsuuden sinne.
Puikkosen mukaan Lotte edustaa hänen sukupolveaan. Maailmankuva ympäristön näkökulmasta oli 1970-luvulla huoleton. Täydellistä elämä ei tietenkään ole: Loten perhetilanne on hankala.
Nuorena aikuisena Lotte työllistyy Shellille. Hänen elinaikanaan tapahtuu muutos. 2000-luvulle tultaessa fossiilisia polttoaineita myyvä yhtiö kamppailee maineensa kanssa. Lotesta tulee Shellin ilmastonmuutoskonsultti, joka kiertää konferensseissa puhumassa vaikuttajille siitä, kuinka öljystä luopuminen on lähes mahdotonta.
– Halusin kirjoittaa Lotesta samaistuttavan hahmon. Hän on ristiriitainen ja tekee paljon virheitä. Samalla hänen hahmonsa osoittaa, ettei öljystä luopuminen ole yksinkertaista, Puikkonen summaa.
Astrid edustaa mustavalkoisempaa ajattelua. Hänen tavoitteenaan on aloittaa tee-se-itse-vallankumous. Hän sabotoi öljynporauslautan koneistoa ja kannustaa muita samaan.
– Minulle oli tärkeää viedä romaani öljynporauslautalle. Halusin lautalle henkilön, joka ei ole ollut siellä ennen, jotta hän voi katsoa sitä uusin silmin. Mietin pitkään Astridin motiiveja. Haluaako hän työskennellä siellä? Voisiko taustalla olla vedonlyönti? Lopulta päädyin aktivismiin, joka tuntui kaikista loogisimmalta vaihtoehdolta ja sopi Astridin taustatarinaan.
Esikuvia nuorista aktivisteista nykypäivästä löytyy: Greta Thunberg ja Elokapina.
Kolmas päähenkilö, Ida Tarbell, löytyi sattumalta.
– Halusin kertoa siitä hetkestä, jolloin öljyä on alettu hyödyntää kaupallisesti. Tiedonhakua tehdessäni törmäsin Ida Tarbelliin. Hän oli juuri se, mitä olin etsinyt! Lapsena hän oli tekemisissä öljyn kanssa hyvin konkreettisesti, ja aikuisena hän kirjoitti pitkän artikkelisarjan öljy-yhtiön toiminnasta. Samalla hän kollegoidensa kanssa tuli luoneeksi tutkivan journalismin.
Kolme ihmisnäkökulmaa luo romaaniin hiukan yli sadan vuoden perspektiivin. Ida Tarbell elää 1800-luvun lopussa, Astrid vuodessa 2028.
Neljäs näkökulma venyttää perspektiiviä pidemmälle.
– Halusin antaa äänen öljylle. Ne tekstikatkelmat olivat ensimmäisiä, joita tähän romaaniin kirjoitin. Kokeilin kaikkitietävää kertojaa ja satumaista tyyliä sekä autofiktiivistä kirjailijakertojaa. Tyylikokeilut eivät toimineet suhteessa muuhun tekstiin. Lopulta tein öljystä kertojan. Se toimi. Nyt öljy kertojaäänenä tuntuu itsestään selvältä valinnalta.
Puikkonen kertoo lukeneensa viime aikoina uudestaan Richard Powersin Ikipuita (Gummerus, 2021). Romaanissa palataan monta kertaa puun ajalliseen perspektiiviin. Puikkonen on pohtinut, että kerronnan aikajänne on usein kytköksissä ihmisen mittoihin: päivään, vuoteen, elinikään. Ihmiselämän ulkopuoliset mittakaavat voivat kuitenkin tuoda uutta perspektiiviä romaaniin.
– Öljy on syntynyt miljoonien vuosien aikana, hän sanoo. – Ja olemme kuluttaneet sen miltei loppuun todella lyhyessä ajassa.
(Juttu jatkuu kuvan jälkeen.)
Miksi ilmastofiktio?
Puikkonen kertoo, että saa usein perustella aihevalintojaan. Myös romaani Lupaus (WSOY, 2019) käsitteli ilmastonmuutosta. Eikö aiheen puiminen jo riitä?
Ei Puikkosen mielestä. Hetken mietityttään hän vertaa ilmastofiktiota avioerokirjallisuuteen.
– Jos kirjoittaisin avioerosta, aiheen ja taiteellisen työn suhdetta ei kyseenalaistettaisi samalla tavalla.
Puikkosen mielestä avioerokirjallisuuden tarkoitus ei ole saada lukijaa havahtumaan siihen, että avioeroja on. Se on yleisesti tiedetty fakta. Jokainen eronneen kokemus on kuitenkin ainutlaatuinen. Siitä voi ammentaa kirjallisuutta vaikka kuinka.
Yleisesti tunnustetaan myös, että ilmastonmuutos on totta. Samoin jokaisen yksilön kokemukset ilmastonmuutoksesta ovat erilaisia.
– Ilmastofiktionkaan tarkoitus ei ole enää havahduttaa lukijaa. Sen sijaan on aika käsitellä siitä, miten ilmastonmuutos vaikuttaa meihin kaikkiin. Mitä meille tapahtuu? Minkälaisia kehityskulkuja voimme havaita? Mielestäni se on yksi kirjallisuuden tehtävä. Musta peili on minun yritykseni hahmottaa sitä, miksi me olemme nyt tässä pisteessä, Puikkonen sanoo.
Jos pystymme kuvittelemaan jotain, se voi olla mahdollista tulevaisuudessa
Romaanin lopussa on katkelma, joka on kuin onnellinen loppu. Tällainen tuntuu harvinaiselta ilmastofiktolle. Kun kerron Puikkoselle tulkintani, hän ilahtuu, että kiinnitin katkelmaan huomiota.
– Harkitsin monta kertaa, että ottaisin katkelman pois. Eihän niin voi sanoa! Silti aina uudestaan päätin laittaa sen takaisin. Tämä on kaunokirjallisuutta. Voin kirjoittaa näin.
Puikkonen huomauttaa, että nykyisten faktojen pohjalta on vaikea kuvitella positiivisia tulevaisuudennäkymiä. Hän on kuitenkin sitä mieltä, että ihmiskunta tarvitsee positiivisia kuvia tulevasta.
– Katkelma on utopian rakennushetki, hän sanoo.
WSOY:n kirjallisuussäätiö on tukenut tämän kirjan kirjoittamista.
Julkaistu: 4.2.2022
Kirjoittanut: Anna Mattila